Jollain lähimuseolla on menossa projekti, jonka nimi on tyyliin "Nuorten toimiminen monikulttuurisessa ympäristössä" ja kenttätyökurssimme toteuttaa siitä osan tutkimalla monikulttuurista yläastetta. Kävimme parini kanssa haastattelemassa oppilaita viime viikolla ja nyt tarkoituksena oli "havainnoida", eli seurailla haastateltujen koulupäivää muistilehtiö käpälässä.
Emme olleet tutkineet lukujärjestyksiä etukäteen, joten kun saavuin paikalle ilmeni, että ohjelmassa olisi liikuntatunti. Toverini, sellainen vähän animehahmoa muistuttava fuksityttö oli myöhässä ja vitkuttelin toiveikkaana, mutta kun sitä ei näkynyt niin lähdin seuraamaan tuntia.
Oli vähän höntti olo havinnoida yksin kasiluokkalaisten tyttöjen zumbaan ja tanssiin keskittyvää tuntia. Tytötkin aluksi kikattelivat, yksi sanoikin että eihän me nyt ton nähden voida tanssia mutta yksi haastatelluistani huomautti, että "sehän on ammattilainen" ja täten saavutin hyväksyttävän aseman. Onneksi animetyttökin saapasteli hetken perästä paikalle.
Pojilla oli chileläinen opettaja, joka oli käsittänyt läsnäolomme hieman väärin, sillä hän käytti oikeastaan koko tunnin selvittääkseen meille kohtaloaan koulubyrokratian rattaissa. Tarina olikin sinällään kurja, sillä hän oli jäämässä 23 vuoden opetusrupeaman jälkeen pois koulusta, koska hänellä ei ollut muodollista pätevyyttä. Hän oli opiskellut sekä Chilessä että Moskovassa valmennusta ja sanoi, että saadakseen liikunnanopettajan paperit hänen olisi pitänyt suorittaa vielä päälle kolme vuotta Jyväskylässä. Hänen mukaansa suomalaiset puheissaan toivovat ulkomaalaisten työllistymistä, mutta käytännössä tunnutaan asettavan huomattavan paljon esteitä, kuten tässä tutkintojen hyväksyttävyydelle.
Pitkään koulussa työskennelleenä hänellä oli tarjota perspektiiviä myös monikulttuurisuuteen. Hän kertoi miten varsinkin somalialaisilla on ollut vaikeuksia sopeutua urheilun fyysiseen kontaktiin, eli vaikkapa taklauksiin vastattiin aina reaktiolla, olivat ne laillisia tai eivät. Tässä suhteessa sopeutuminen kestää kuulemma sellaisen vuoden verran.
Parini kanssa analysoimme hänen kerrontaansa, kun tunnilta olimme selvinneet. Hän ensinnäkin ei ilmeisesti täysin luottanut sanomansa perillemenoon, sillä hän kertoi tarinan ainakin viiteen kertaan. Toisekseen hän ei kertaakaan vilkaissut pariani silmiin, vaan osoitti kaiken viestinnän yksinomaan minulle. Aprikoimme, että kyseessä lienee mahdollisesti etelä-amerikkalainen kulttuuripiirre.
Englannintunti muistutti omia kouluaikojani, oikeastaan erona oli vain se, että oppilaita valui luokkaan vielä kymmenen minuuttia aloittamisen jälkeen eikä sitä ilmeisesti pidetty erikoisena.
Tuttavani, joka tekee sijaisuuksia kouluissa oli luonnehtinut yläastettamme "apinatarhaksi", mutta kun parini kanssa kotimatkalla vedimme tuntemuksiamme yhteen niin totesimme, että eipä tämä juuri poikennut siitä, mitä oma koulunkäyntimme oli ollut. Huomasimme jo haastatellessamme sen, että koko monikulttuuriuden käsite on sisällöltään kokijoille toinen, kuin mitä teoretisoidessamme tunneilla kevään mittaan olimme ajatelleet.
Tutkimuksellisesti folkloristiikkahan tarkkailee ihmisten puhetta, miten he ajattelevat ja kuvaavat toimintaa. Kun me asetimme tutkimuskysymyksiä meillä oli siis mielessämme muutoksen havainnoinnointi monokulttuurista monikulttuuriseksi. Tässä mielessä olisi varmaan ollut hedelmällisempää keskittyä opettajien puhuttamiseen. Nyt oppilailla ei ollut mitään vertailukohtaa joten huomasi, että osa kysymyksenasettelustamme oli absurdia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti